Kaikilla pennuilla ovat nyt silmät auenneet, ja voi vain yrittää arvailla millaiselta maailma näyttää pennun silmin.
Pennut opettelevat tohinalla kissamaisia tapoja; tassun nuolemista, haukottelua, jopa leikin alkeita. (Tai sitten ylpeä kasvattaja tulkitsee kaikki epämääräiset nytkähdykset nerokkuudeksi ja varhaiseksi kehittymiseksi.) Äänessä voi kuulla jo miukumista ja naukumista, ei enää pelkkää vikinää. Yksi pennuista on erityisen äänekäs, pieni lilakonna tyttö. Hän tulee elämässään ilmoittamaan selvästi, mistä pitää ja mitä inhoaa. Isoin pennuista, tyttö hänkin, on rento ja rauhallinen, tai sitten väsynyt toisten pentujen raivaamisesta parhaalta nisältä. Kun tämä madame tahtoo imeä, hän TAHTOO imeä. Muut lentäkööt syrjään.
Martta on äärettömän kärsivällinen emo. Hän kyyhöttää mitä epämukavimmissa asennoissa, jotta pennut saavat imeä. Pienikin äännähdys saa Martan juoksemaan toisesta päästä taloa tarkistamaan, mikä hätänä. Martta ei edes jaloittele kovin usein. Martan emo, Nella, oli aikanaan kiinnostuneempi Nekon kanssa hengailusta ja muualla lekottelusta kuin lastenhoidosta. Olihan noita palvelijoita, ihmisiä, hoitakoon ne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti