Neljäs kerta toden sanoo! Annabella oli tavannut romanttisissa merkeissä Englannista ostetun Arkielin kanssa kolmesti, ja ensimmäisellä kerralla se todennäköisesti tuli kantavaksi, mutta pennut jostakin syystä imeytyivät pois, kissoilla näin käy silloin tällöin tuntemattomasta syystä. Toinen ja kolmas kerta menivät mönkään, koska Arkiel on astujana tamppaaja: se on kovin innokas, mutta sillä ei riitä kärsivällisyyttä viedä asiaansa loppuun, vaan se jää selkään polkemaan ja turhauttamaan tyttörukkaansa. Olin jo aivan epätoivoinen, mutta koska Annabella on joka suhteessa hieno kissa, en halunnut leikkauttaa sitä ilman että olisin tosissani yrittänyt.
Niinpä sovin treffit iki-ihanan punaisen komistuksen, Korennon Omarin alias Elviksen kanssa. Heti Annabellan juoksun alettua varasin lentoliput Helsinkiin (ei tullut ihan halvaksi) ja tapasin lentokentällä Elviksen omistajineen, ja sieltä liihotimme takaisin Ouluun. Elvis hurmasi lentokoneellisen ihmisiä lentohenkilökunnan mukaanlukien. Mutta kuinkas sitten kävikään: vein Elviksen Annabellan luo, joka kaikin tavoin ilmaisi inhoavansa uutta sulhastaan. Se antoi ympäri korvia, sähisi ja pakeni, ja Elviskin suuttui siinä rytäkässä. Kissat piti eristää. Vihanpitoa kesti kaksi päivää, ja kun Annabella viimein suli, ei Elvistä enää kiinnostanut. Annabella kiehnäsi, pyöri ja kutsui kurnahdellen, mutta Elvis ei katsonut sinne päinkään, seurusteli vain ihmisten kanssa. Masentuneena lennätin Elviksen viikon päästä takaisin.
Päätin leikkauttaa Annabellan heti seuraavan juoksun jälkeen. Sen astutusyrityksiin oli palanut rahaa melkoiset summat, tuloksena puhdasta nollaa. Juoksua kuitenkaan tullut, vaan eräänä aamuna ällistyneenä huomasin Annabellan mahan pullottavan. Nisiä en ollut vaivautunut tiirailemaan, enhän ollut nähnyt nuortaparia kertaakaan puolta metriä lähempänä toisiaan. Mutta kun mahan alle kurkistin, loisti siellä rivi kirkkaanpunaisia jalokiviä. Viimeinkin! Elvis, olet sankarini!
