Vili, 10.7.1998-29.11.2012
Lotta, 8.8.2004-1.12.2012
Sofia, 1.9.1990-27.5.2012
Vuosi 2012 oli luopumisten vuosi. Sofia, musta kotikissamme, menehtyi toukokuun lopulla elettyään pitkän ja täyden kissanelämän, liki 22 vuotta. Monessa suhteessa Sofia oli elämäni kissa. Älykäs ja itsenäinen, mutta uskollinen, kiistaton pomo kissalaumassamme, itsetietoinen ja ylpeä, mutta surun hetkillä se oli aina vierellä huolehtimassa. Se tiesi oikeutensa, ja asetti itsensä häikäilemättä ihmisenkin yläpuolelle, mutta teki sen niin itsevarmasti ja kuninkaallisesti, että kaikki hyväksyivät sen täysin luonnollisena asiana. Se ryhtyi sylikissaksi vasta täytettyään viisitoista. Se söi ihmisten lautasilta, kiskoi tassullaan parhaat palat, mutta jos herkku ei miellyttänytkään, se ravisti saaliinsa inhoten menemään. Loput vuotensa Sofia oli umpikuuro, hauras ja keveä kuin kuuran henkäisemä kide lasissa, mutta sen mieli oli täyttä terästä loppuun asti.
Vili, leimuavanpunainen abessinialainen, ei koskaan toipunut Sofian kuolemasta. Vaikka kissat elivät yhdessä lähes neljätoista vuotta, ne eivät erityisemmin pitäneet toisistaan. Kyräilystä huolimatta Vili ja Sofia olivat tärkeitä toisilleen. Vili menetti viikoiksi ruokahalunsa Sofia kuoltua, se kulki sylistä syliin kyselemässä milloin Sofia tulee kotiin, vaelteli huoneesta toiseen ja noitui äkäisenä burmille. Yleensä Vili oli oikea sydänkäpy. Loputon kehräys, kuolaiset puskut ja rintaa vasten painautuminen saivat sen tuntumaan läheisriippuvaiselta, joskus ihan kirjaimellisesti. Se piti omistaan kiinni kynsin, ei sentään hampain. Burmista se ei koskaan pitänyt ja olisi varmasti mieluiten ollut ainoa kissa maailmassa. Rakastettava höpsykkä, jolla oli uskomattoman puhelias häntä. Vilin lähtö oli tuskaton ja kaunis, kiitos eläinlääkäriasema Lemmikin empaattisen ja taitavan henkilökunnan.
Lotta, lempeä Japanin Chin, menehtyi vain kaksi päivää Vilin jälkeen. Lotalla oli sydämen vajaatoiminta, ja ilmeisesti äkillisesti kylmennyt sää oli sen sydämelle liian suuri rasitus. Lotta oli maailman ystävällisin ja uskollisin otus. Kuulin sen murisevan vain kerran, silloin kun se oli menettää herkkupalansa Lauraleenalle. Se vartioi ihmistensä vierellä, heittäytyi kyljelleen kerjäämään rapsutuksia, ilahtui pienen koiransydämensä täydeltä kotiväen palattua postilaatikolta. Voi, toivon että Lotta oli luonamme onnellinen.
