Minä pienenä

Minäkin, nyt muhkea ja rohkea leijonakissa, olin joskus pieni.  Olen aina ollut siisti poika. Isabelle-äiti oli melkoinen siivoushullu, aina pesi ja kuurasi meitä lapsia, nuoli pesän lattiankin puhtaaksi, eikä aina niin hellin ottein. Mutta mepä ollaankin aina tahrattomia. Turkki säkenöi, jokainen karva ojennuksessa, hännänpäätä myöten. Kissan tuoksu on ihmisestäni kuulemma ihana; lempeä, kodikas ja hellyyttävä. voisinpa sanoa ihmisestä samaa. Okei, kyllä ne menettelevät lenkin jälkeen tai käännettyään kompostia, mutta suihku shampoineen on käsittämätön masokismin muoto. Ja se haju! YÄK! Liljasaippuaa, vaniljashampoota (paitsi pienin ihminen käyttää muumishampoota, mutta muuminlihakin tuoksuu kemialliselle vadelmalle), fresh fruit-hoitoainetta, hiuslakkaa, muotovaahtoa, meikkivoidetta, ripsiväriä, partavaahtoa... Ihminen on kävelevä hajujen sekasotku.

Pikkuisen kissan haukotus. Osasin nauttia elämästäni jo ihan pienenä. On suurenmoista olla elossa, ja kaikista muistakin on suurenmoista, että olen olemassa. Tietysti.

Jos oikein tarkkaan katsoo, tässä laadullisesti ala-arvoisessa kuvassa ruusunnuppukieleni on pesuvalmiudessa.  Olin juuri järjestelemässä häntäkarvojani, kun kuva otettiin. 

Minun ihmeelliset sisarukseni. Metti, minä, Fannu, Sampo, Sky ja Soma.