Tummia sävyjä

Tänään jouduimme kovan paikan eteen: yksi pikkuinen alkoi hiipua hiljalleen. Aamulla se makasi hiljaa pesän nurkassa muun pesueen ahkeroidessa hartaana maitotaivaassa. Se oli veltto ja viileä, kovin, kovin hauras. Asettelin sitä emon parhaalle nisälle, mutta sen pää nuokahti sivuun. Muut pennut raivasivat sen tieltään. Yhä uudestaa nostin sen nisille, emon lämpöön, ja yhä uudestaan se joutui työnnetyksi sivuun. Isabelle ei ollut kiinnostunt pennusta. Se tiesi.

Tein pennulle keinomaitoa, juotin sitä tunnin välein, pissatin sitä, yritin pitää lämpöisenä. Mutta se heikkeni, se ei jaksanut edes niellä. Oli riipaisevaa katsoa sen hentoja pikku tassuja, joita se hädin tuskin jaksoi liikuttaa. Niin pieni, niin avuton.

Lopulta päätös oli helppo. Eläinlääkäri nukutti pikkuruisen pennun ikiuneen. Se oli surullista, mutta onneksi tiesin päätöksen olevan oikea. Tästä pennusta ei ollut elämään. Jos sitä olisi väkisin yritetty pitää hengissä, se olisi vain pitkittänyt kärsimystä.

Tiesin varautua siihen, että isosta pentueesta kaikki eivät välttämättä selviä. Luonto järjestää niin, että emon rajalliset voimavarat käytetään niiden hyväksi, joilla on mahdollisuus selvitä. Mutta en voi olla miettimättä, millaisen kissanelämän pikkuruinen olisi voinut elää. Mikä oli sen lyhyen elämän tarkoitus?

Toivon, pikkuinen, että sait hetken kokea emon turvallisen lämmön, rauhoituit sen kehräykseen, maistoit sen maidon herkullisen maun, haistoit, hetken elit pienen kissan elämää.

Nuku rauhassa, pikkuinen. Olit suloinen.