Lassi, Nebula's Capella, on omalla hurmuriudellaan aiheuttanut sen, että Kissmollin kasvattaa nimenomaan burmia. Tapasimme Lassin ystävämme kotona. Kaksivuotias lapsemme käveli sisään, bongasi Lassin, leikki sen kanssa minuutin ja ilmoitti, että haluaa burman. Mielellään nyt heti. Viimeistään illalla. Lassi valloitti punaisena säihkyvällä turkillaan, loputtomalla leikkisyydellään ja uteliaisuudellaan ja voiman ja herkkyyden harmoniallaan myös perheen aikuiset. Lupasimme harkita asiaa. (Mikä tarkoittaa, että myös aikuiset halusivat burman nyt heti, mutta yrittivät esittää järkevää ja harkitsevaa.)

Aikanaan perheessä vapautui kissanpaikka.  Sebastian, Kissmollin ensimmäisestä (ja viimeisestä, niin luulimme silloin) pentueesta kotiin jäänyt muhkea persialaisherra, kuoli viidentoista vuoden ikäisenä. Ikävä oli suuri. Nyt jo kolmivuotiaaksi kasvanut lapsi muisti burmanhimonsa, ja sattui niin, että Lassi oli tulossa isäksi Arkhitekton-kissalan Ainon pennuille. Varasimme pennun. Aino synnytti ainokaisensa, suklaan Nekon. Kävimme tiuhaan (kiitos Arkhitektonille loputtomasta vieraanvaraisuudesta!) Nekoa katsomassa. Mikä sydämenmurskaaja Neko olikaan! Ja sitten kävi perinteisesti: toinen Arkhitekton emo Malla oli saanut pennut samaan aikaan Ainon kanssa ja tietysti pieni suklaakonna sulotar Nella käveli miehen sydämeen. Kaksihan menee siinä samalla... eikös kaksi ole helpompikin kuin yksi? Ja niin kotiimme muuttivat Neko ja Nella.

Kasvattajanimi oli hankittu 17 vuotta aiemmin, ja koska Neko ja Nella sopivat sukutaulujen puolesta nuoreksi pariksi, ajattelimme, että  miksipäs ei... Ja sitten syntyi Martta... ja sitten Martan vauvat. Loput voitte lukea blogista!