Hyvää Joulua!

Minä, Burre, ihmettelen kummallista kiipeilypuuta, jossa on valot ja niin paljon roinaa, etten meinaa mahtua sekaan.  Kokeilin tassulla muutamia killuttimia ja sainkin  kilautettua niitä lattialle, mutta ei se ollut hauskaa, koska ihmiset alkoivat nipottaa pahalla äänellä. Pitäköön koristeensa.

Arvatkaa mitä! Minä olen saanut näyttelyssä kaksi CAC-sertiä ja käyttäydyin kuin herrasmies!  Vielä yksi serti, ja minä olen Champion. Mutta olen minä  söpöyden superraskaansarjan kuningas ilman näyttelyitäkin.

Ei, minä en ole sininen burma, vaan edelleen hurrrrjan komea punainen kolli. Telkkarista tuli jotain sinistä ohjelmaa ja minä tälläydyin ihmisen ja telkkarin väliin, koska pitää ihmisenkin nähdä jotain kauniimpaa kuin sinisiä ohjelmia: minut.

Päivitystä pitkästä aikaa

Tässä olen minä, Burre. Olen jo kasvanut tätäkin isommaksi, olen jo melkein kymmenen kuukautta vanha. Minulle on tullut hul..RRRjia lihaksia ja minä alan huudella tyttöjen perään.

Koska synnyin pienenä, minusta ei todennäköisesti tule järkäleen kokoista, mutta ei se haittaa, minulla on suuri luonne.

Mutta hei, kuka tuo on? Se EN ole minä! Punainen se on, ja burma, ja nuori poika. Kävin närkästyneenä tiedustelemassa asiaa ihmiseltäni, ja se sanoi että kissa on Wendele Arkiel, Annabellan ja Metin sulhanen, ja se on muuttanut Suomeen Englannista. Arkielin kasvattaja on Wendy Chapman, ja ihmiseni on ostanut sen yhteistyössä Arkhitekton- ja Elwood's-kasvattajien kanssa. Arkiel ei asu meillä, vaikka minä saattaisin tulla ihan hyvin toimeen toisen punaisen pojan kanssa.

Arkielista tulee ISO! Tässä se vaanii viikset jäykkänä  lelujaan.

Vauva vai Machoman?

Annabella-täti on yhtäkkiä kiinnostunut minusta kauheasti. Se seuraa minua sirkutellen viekoittelevasti, heittäytyy eteeni uuhkii takapuoltani. Ei se ennen ole minusta noin tykännyt. Ihmiset sanovat, että minä miehistyn, ja Annabella tietää sen. Annabella syö kyllä pillereitä, mutta ilmeiseti minun miehisyyteni on niin sankkaa, että Annabellan naisenvaistot lyövät pillereiden läpi.

Toisaalta vierailevat ihmiset sanovat, että olen ihan vauva. En ainakaan ymmärrä Annabellan vihjeistä mitään, ja hyvä niin. Muuten joudun kuulemma leikattavaksi! Kamalaa! Annabellalla on jo sulhanen mietittynä, mutta se asuu vielä ulkomailla ja on minuakin pienempi.

Kieltämättä minä olen hyvin, hyvin komea. Ei ihme että Annabella rakastuu minuun.

Annabella yrittää määräillä kaikkia, ja hyvin se siinä onnistuukin. 

Myönnetään, että Annabella on kaunis.

Tässä Annabella tarkkailee, onko minulla hyvät saalistajan geenit. On minulla.

Mutta niin on Annabellallakin! Katsokaa, se osaa seisoa hännällään.

Mutta minä olen henkisesti vielä ihan vauva.

Fannu!

Muistatte varmaan punaisen veljeni Fannun? Sen atleetin, väsymättömän kujeilijan, rennon ja leppoisan velikullan. Ihmisväkeni kävi tänään Fannun luona kylässä ja he olivat  hurmaantuneita. Fannu on kuulemma edelleen leikkiä ja iloa pulpahteleva kissanuorukainen. Fannu rakastaa villasukkia ja käytävällä rallaamista. Se kulkee uteliaana sylistä syliin, auttaa kodin askareissa, ulkoilee valjaissa, hauskuttaa vauvaa ja elää täydellistä lemmikin elämää.

Fannu sai tuliaisiksi keltaisen pörrölelun, ja se oli kovasti mieleen. Fannulla on kasvoissa enemmän punaista kuin minulla, silmät ovat pyöreämmät ja väriltään kuin maailman kallein meripihka.

Retkautus!

Fannu osaa olla yhtäaikaa sekä saalistava petoeläin että hellyttävä, keimaileva kissanpoika.

Ilmaloikka Fannun eleganttiin tyyliin.

Momopainia

Momo on paras leikkikaverini. Usein minulla on korvat märkinä, koska Momo tykkää järsiä niitä, onneksi hyvin hellästi. Välillä Momo vähän vingahtaa, jos otteeni menevät liian kissamaisiksi, mutta yhä uudelleen se kuitenkin kutsuu minut leikkimään.

Momo luulee todennäköisesti olevansa kissa. Joskus se jää ällistyneenä lattialle ihmettelemään, miksei se osaakaan minun laillani kivuta raapimapuuta pitkin katonrajaan.

Meillä on nyt painoa suunnilleen saman verran, mutta pian minä olen suurempi. Me burmat olemme painavampia kuin sulavasta ja tyylikkäästä ulkonäöstämme voisi päätellä. Olemme silkkaa lihasta, kissaeläimen huippuunsa hiottua ja treenattua , silkkiturkilla päällystettyä lihasta. 

Hitsi, Momo saa minut melkein pukattua sohvalta. Mutta vain melkein. Ihailkaa selkälihaksiani!

Momo yrittää paeta auringonlaskuun häntä kuin liekeissä.

Mutta turha toivo, minä nappaan Momon ja leikki jatkuu. Hurjista ilmeistämme ja paljastetuista hampaistamme huolimatta paini on täysin leikkimielistä ja meillä molemmilla on hauskaa.

Skywalker

Veljeni Sky on iso, muhkea ja lihaksikas puolivuotias. Minkähänlainen Adonis Skysta kasvaakaan? Onneksi Sky on luonteeltaan leppoinen, sillä jopa minusta, maailman lohkeimmasta kissanuorukaisesta, Skyn kynnet näyttävät valtavan pitkiltä tikareilta.

Skyn hammasrivistökin on vaikuttava. 

Mutta minä en pelkää, harhautan sivusta ja nappaan saaliin.

Upea, vai mitä? Minä pystyn avoimesti myöntämään, jos joku muukin kissa on komea, sillä minä olen NIIIIIN komea itse ettei kukaan pääse lähellekään ja sitä paitsi vaatimaton.

Taiteilua

Sky-veljeni lähtee tänään oltuaan meillä viikon vierailulla. Meillä on ollut hauskaa, ja aikuiset kissatkin alkavat jo tottua Skyn läsnäoloon. Ja tietysti, juuri kun leikit ovat parhaimmillaan, pitää lopettaa. Ihmiset aina pilaavat kaiken hauskan. Onneksi minä voin palata härnäämään Annista, Nekoa, Nellaa ja Marttaa. Ne osaavat sihistä metkasti.

Neko-vaari näyttää ihan ruskeakarhulta.

Metti puolestaan kiipeilee kuin marakatti. Marametti? Sisareni Metti on tosin paljo, paljon kauniimpi.

Karhuja ja marakatteja, mutta minä, Burre, olen hulja petoeläin.

Skyn kanssa on ollut hurjan hauskaa. Me painitaan, juostaan kilpaa, purraan toistemme häntiä ja nukutaan yhdessä. Sky on kova poika syömään. Kaikki aikuiset murisevat sille, mutta se ei ole moksiskaan. Minä hyväksyin Skyn heti. Ihmisillä on kai sama juttu; nuoret ovat joustavia ja pystyvät hyväksymään monenmoista, vanhat kaavoihin kangistuneet haluavat pitää arkensa ja askareensa samana ja kaikki uusi on pelottavaa, kuluttavaa ja rasittavaa. Kunpa minä pysysisin iäti rentona kaverina. Mutta ehkä minustakin tulee vanha äreä papparainen, joka sohvatyynyltään moitiskelee maailmanmenoa.

Annabella muotokuvansa edessä. Annabella on kaunis rouva.

Muistatteko, kun kerroin meillä olevan uuden sohvapesurin? Miten Nekon kaikki merkkailut pestiin pois? Ei hätää, Neko on ahkeroinut kovasti ja merkannut nojatuolin ja emännän iltapuvun uudelleen.

 Enkö olekin pitkä?

Puolivuotias!

Minulla on tänään merkkipäivä. Synnyin puoli vuotta sitten. Meillä oli juhlat, joihin osallistuivat myös ruskeat veljeni Sampo ja Sky. Hitsi, minun pitäisi syödä enemmän ja ilmoittautua kuntosalille lihasmassaa rakentamaan, koska olen pienempi kuin veljeni. Jopa minä näen sen. Mutta ei hätää, kyllä minä tästä muhkistun.

Kaunis siskoni Metti kotonaan kiipeilypuussa. Olen Metistä hyvin ylpeä.

Kunto-ohjelmani voisi alkaa vaikkapa ruohonkorren saalistuksella.

Vieterillä nyrkkeily ei onnistu ihan joka pojalta.

Olen minä kuitenkin hyttystä isompi!

Veli kylässä

Mahtavaa, Sky-veli tuli viikoksi kylään! Viime yönä painittiin ja rymisteltiin kello kolmeen saakka. Vanhemmat kissat Marttaa lukuunottamatta ovat epäluuloisia Skyta kohtaa, mutta en minä. Vihdoinkin joku joka arvostaa rajuja leikkejäni. Outoa kyllä, ihmisistä ei ollut kivaa kun me yöllä Skyn kanssa ryntäilimme hurjapäinä pitkin taloa. Sky kipuaa koko ajan kiipeilypuuta ylös katon rajassa olevalle hyllylle, mutta ei pääse alas. Minä pääsen. Ihmiset ovat nostaneet Skyn alas lukemattomia kertoja viimeisen 12 tunnin aikana, ja noin 20 sekunnin kuluttua se on uudestaan jumissa. Minä seuraan Skyta koko ajan.

Leikin keskellä maistuu välipala, kuivatut katkaravut.

Annabella on akrobaatti.

Kuka ei kuulu joukkoon?

Tyylinäyte. Huomaa edessä sojottavat viikseni.

Loikkia ja pesua

Kissa-aitauksen ulkopuolella pöyhkeilee harakkaperhe. Harakat ovat aivan selvästi tietoisia ettemme me kissat pääse heidän kimppuunsa, ja ne tahallaan härnäävät meitä. Hitsi että se turhauttaa! Energia on pakko purkaa johonkin, ja jos en pääse ajattamaan muita kissoja, pesen varpaitani.

Tipahdin nokkospehkoon, vahingos... ei, ei kun minä halusinkin tipahtaa nokkospehkoon. Se ei ole kivaa, en suosittele. 

Kissan kieli pystyy onneksi parantamaan lähes kaiken, niin fyysiset kuin henkisetkin vaivat. Me kissat pesemme toisiamme paitsi puhdistuaksemme, myös sosiaalisista syistä. Pesemme vain samaan porukkaan kuuluvia. Luomme kontakteja, kudomme verkkoja, sitoudumme. Osoitamme kiintymystä. Huolehdimme, jaamme hajujamme. 

No hyvä on. Tipahdin nokkospehkoon vahingossa. Mutta tällaisen ilmaloikan jälkeen ei ole ihan helppo säädellä laskeutumisalustaa.

Kiitokset kuvista, Punapippurin Äiti!

Minä pienenä

Minäkin, nyt muhkea ja rohkea leijonakissa, olin joskus pieni.  Olen aina ollut siisti poika. Isabelle-äiti oli melkoinen siivoushullu, aina pesi ja kuurasi meitä lapsia, nuoli pesän lattiankin puhtaaksi, eikä aina niin hellin ottein. Mutta mepä ollaankin aina tahrattomia. Turkki säkenöi, jokainen karva ojennuksessa, hännänpäätä myöten. Kissan tuoksu on ihmisestäni kuulemma ihana; lempeä, kodikas ja hellyyttävä. voisinpa sanoa ihmisestä samaa. Okei, kyllä ne menettelevät lenkin jälkeen tai käännettyään kompostia, mutta suihku shampoineen on käsittämätön masokismin muoto. Ja se haju! YÄK! Liljasaippuaa, vaniljashampoota (paitsi pienin ihminen käyttää muumishampoota, mutta muuminlihakin tuoksuu kemialliselle vadelmalle), fresh fruit-hoitoainetta, hiuslakkaa, muotovaahtoa, meikkivoidetta, ripsiväriä, partavaahtoa... Ihminen on kävelevä hajujen sekasotku.

Pikkuisen kissan haukotus. Osasin nauttia elämästäni jo ihan pienenä. On suurenmoista olla elossa, ja kaikista muistakin on suurenmoista, että olen olemassa. Tietysti.

Jos oikein tarkkaan katsoo, tässä laadullisesti ala-arvoisessa kuvassa ruusunnuppukieleni on pesuvalmiudessa.  Olin juuri järjestelemässä häntäkarvojani, kun kuva otettiin. 

Minun ihmeelliset sisarukseni. Metti, minä, Fannu, Sampo, Sky ja Soma.