Mikä kissassa viehättää

Mikä on kissan lumo ja hurma? Miksi kannamme selkä väärällä kissanhiekkasäkkejä, huokaamme mutta nauramme silmäpaoille villapuseroissa, siedämme sotkua, melua ja joskus hajujakin, eivätkä naarmut käsivarsissa saa meitä kauhistumaan. Annamme kissojen jysäyttää yöllä katonrajasta mahalle, imuroimme kissankarvoja hooverit kuumina, kompastumme pingispalloihin, keräämme silputtua vessapaperia ja ehkä saamme lahjaksi tapettuja päästäisiä ja rastaita.

Joka ei ole kissoihin lumoutunut, ei pysty ymmärtämään meitä. Pelkkä hoivavietti ei lumoa selitä, eikä pelkkä söpöys. Kissa on söpö, toki, mutta se on niin paljon muutakin. Jos adejektiivit kaunis, joustava, sulava, eroottinen ja sopusuhtainen tulisivat lihaksi, tuloksena olisi kissa. Kissa liikkuu upeammin kuin huippuunsa treenattu tanssija, sen jokainen lihaksen väräys on motorista runoa, sen turkki on kehrätty auringosta ja kesäillan lempeydestä, sillä on kuunvaloa silmissä, se kulkee häpeilemättömän tyytyväisenä itseensä.

Kissa ei anele hyväksyntää. Koira tulee luokse läähättäen: tykkääthän minusta, joohan! Kissa katsahtaa ihmiseen ja sanoo: ei sillä väliä, pidätkö minusta, minä pidän itse itsestäni. Kuitenkin se on ystävä, sen pusku hyväilee vaivihkaa paljasta säärtä, yöllä kainalosta saattaa löytyä kehräävä kimppu, se tuntee oman ihmisensä. Kissan luottamus on aina ansaittua.

Me näemme kissassa toivekuvan itsestämme. Kissan ristiriitaisuus ihastuttaa niitä, jotka ovat sinuja oman epätäydellisyytensä kanssa. Auringonkilossa nautiskeleva silkinpehmeä olento saattaa pienestä risauksesta muuttua saalistajaksi. Meillä on ollut tapana jakaa hyvä ja paha erilleen, mutta elämä ei ole hyvää tai pahaa, se on molempia. Joka ei tunnista omia pimeitä puoliaan, ahdistuu kissan seurassa.